© 2017 Petteri Vähäkangas

Vuoristovaellus
Itävallassa 2016

Sen verran jäi kaivelemaan aiemmin kesäkuussa ollut yritys kiivetä Imbachhornille, että päätin lähteä uudelleen. Yllytin kaverini Jukan mukaan muutaman päivän vaellusreissulle vaeltamaan Itävallan Alpeille.

Lensimme Saksan Müncheniin, josta vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan kohti Zell am Seetä. Siellä yritimme ensin päästä leirintäalueelle telttailemaan, mutta se oli aivan täynnä, joten jouduimme menemään hotelliin. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ehkä kuitenkin ihan hyvä asia, sillä hyvin nukutun yön ja tuhdin hotelliaamiaisen jälkeen, oli hyvä lähteä vaellukselle kohti huippua.

 

Meillä siis oli tavoitteena vähintään tuo Imbachhorn, jonka korkeus on 2470m. Reitin lähtöpisteen korkeus oli noin 700-800m, joten nousua tuli ihan kivasti. Ensimmäisenä päivänä jaksoimme yllättävänkin helposti Imbachhornin huipulle, josta sitten laskeuduimme samaa reittiä takaisin yöpymään 2176 metrin korkeudessa olevaan majataloon nimeltä Gleiwitzerhütte.

 

Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme tavoittelemaan jo aivan eri luokan huippua (Hoher Tenn 3.368m), vaikka oli oletus, että runsaan lumen vuoksi huippu olisi todennäköisesti mahdotonta saavuttaa. Reitti oli jo huomattavasti haastavampi, eikä tällä reitillä enää sunnuntaikävelijöitä ollut... Meidän lisäksi... Reitti oli paikoin jopa pelottavan jyrkkä ja lopulta vastassa oli lunta, joten niinhän siinä kävi, että takaisin oli käännyttävä. Kävimme ehkä noin 2700 metrin korkeudessa, joten nousua olisi ollut vielä noin 600m, mikä on tuollaisella haastavalla reitillä melko paljon. 

Laskeuduimme takaisin majatalolle, jonka ohi kävelimme suoraan kohti toisella puolella olevaa Rettenzinkin (2510m) huippua. Tämä reitti oli osittain sama kuin Imbachhornille menevä reitti ja se oli tietysti pieni miinus, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Ehkä noin 1-2h kävelyn jälkeen reitti erkani ja alkoi nousu kohti huippua. Nousua ei enää kovin paljon ollut, mutta se oli melko jyrkkää, joten se tarjosi vielä mukavaa pientä haastetta. Huippu saavutettiin kuitenkin ilman ongelmia ja kaiken kuvailun jälkeen laskeuduttiin takaisin majatalolle syömään. Syönnin jälkeen olikin aika lähteä kohti autoa, jonne oli vielä matkaa melkein kymmenen kilometriä. Tuolla matkalla minulla alkoikin juoksijanpolvi vaivata ja viimeiset kilometrit olivat melko tuskaisia.

Olimme seuraavan yön vielä samassa hotellissa ja seuraavana päivänä kävimme muutaman tunnin Zell am Seen keskustassa, jonka jälkeen suuntasimme kohti Müncheniä. Viimeinen yö vietettiin lentokentän vieressä olevassa hotellissa, josta sitten aamulla pääsimme virkeänä lentokentälle ja kotia kohti.

Reissu oli kaiken kaikkiaan todella hieno ja onnistunut, vaikkakin tuo korkea huippu jäi saavuttamatta. Taisikin käydä niin, että joutuu vielä yrittämään uudelleen.